Toivon, että olen perinyt Äitini geenit, joka jo 8 kymmenettään käydessään ei edelleenkään käytä mitään lääkkeitä, paitsi antihistamiinia näin keväisin.
Itsekin olen hyvin perusterve, mutta aina kun sairastan, se on jotain tajutonta ja ylenpalttista. Niin kuin vaikka yli puoli vuotta vaivannut kiihkeä mykoplasma, jota työterveyslääkäri sinnikkäästi hoiti
hinkuyskänä. Tai niinkin viaton vaiva kuin elämäni ensimmäinen
influenssa, joka säilyy muistoissani ikuisesti. Siis siinä määrin, kun siitä ylipäätään muistan.
Onnettomien yhteensattumien seurauksena makasin eilisen iltapäivän ensiavussa erilaisten piuhojen saartamana tipasta sydänseurantaan, verenpainemittari rutisteli käsivartta automaattisesti 10 minuutin välein.
Aamulla kävin pienessä toimepiteessä, jossa sain annoksen
puudutusainetta (Lidocain) ja kotihoidoksi
tulehduslääkkeen (Kefexin 750 mg). Nappasin ekan pillerin ja heti perään poikkesin työasioissa entisessä kemianteollisuuden tehdaskiinteistössä. Rakennus on ollut vuosia kylmillään, vesijohdot haljenneet, vesipatterit hapettuneet yms. eli ilmassa saattoi olla paljon
epäpuhtauksia, myös aktiivisten vuosikymmenten rikkilaskeumat. Pari päivää aiemmin kampaajani oli loihtinut pääni aivan uuteen eloon (
kestoväri).
Joku näistä tai kaikki yhdessä aiheuttivat anafylaktisen reaktion. Päänahka alkoi kutista hillittömästi, leviten niskaan ja kaulalle, jonkin ajan päästä kämmenselkiin ja käsivarsiin. Helotin kuin keitetyt ravut elokuun illassa, vain tilli ja snapsit puuttuivat.
Työkaveri vei päivystykseen. Odotusaulassa aloin olla hysteerinen, tajunnantaso laski, en osannut käyttää (aiemmilla käynneillä käyttämääni) jonotusnumerolaitetta ja raavin itseni verille. Pelkäsin tekeväni jotain TODELLA harkitsematonta, ellen saisi nopeasti helpotusta kuolettavan kamalaan kutinaan, joka levisi jo decolte-alueelle, rintoihin, kylkiin, alaselkään, vähäisemmässä määrin reisiin.
Kun hoidontarvearviointihuoneen ovi aukeni, ryntäsin sisään jonotusnumerosta välittämättä, heittelin vaatteita päältäni, raavin itseäni ja melkein itkin, että tarvitsen nopeasti apua tai sekoan ihan oikeasti. Hoitaja nappasi samantien kiinni ja ohjasi ensiapuun. Siellä sain ensimmäiset ruiskeet ja tippaletkun kyynärvarteen jo ennen kuin kerkisivät kellauttaa sairaalapetiin.
Käsien kutina laantui, sen sijaan jalkojen, varsinkin pohkeiden kutina, oli vasta yltymässä. Mahtoi siinä sairaalasänky heilua ja vaappua, kun piuhojen vuoksi en ylettänyt raapimaan jalkojani, vaan epätoivoisesti jyystin niitä sängynlaitoja vasten. Tujakka tömäys adrenaliinia lihakseen toi helpotuksen. Myös muille potilaille, jotka rymistelyäni joutuivat kuuntelemaan.
Näin jälkikäteen tuntuu kuin kutina olisi
”kulkenut aaltona läpi kehon”, päänahasta varpaiden väleihin, mistä se lähti
viimeisenä. Kummallista ehkä on, että kasvot, kämmenet,
kainalot, vatsanseutu ja genitaalialue eivät kuitenkaan kutisseet lainkaan. Naamaltani olin kuin kalkkilaivan kapteeni, vaikka muuten olisin käynyt hehkuvasta merimerkistä. Onneksi, ONNEKSI, vain iho reagoi ja hengitystiet pysyivät avoimina!
Kolmen tunnin jälkeen pääsin kotiin vaalenneena ja kutisemattomana, mutta pökkyräisenä ja pahoin pelästyneenä.
Tänään enää iho on rikki ja turvoksissa.
Suomessa hoidetaan vuosittain noin 150–250 potilasta anafylaktisen reaktion vuoksi, 0-3 niistä johtaa kuolemaan. Että jos jotain vähän tavallisempaa ensi kerralla, kiitos!?
