 |
| HELP!!! |
Olen AINA tuntenut suunnatonta vastenmielisyyttä askartelua kohtaan, sanakin on puistattava. Sittemmin olen käynyt erinäisillä Opiston kursseilla, jotka olen paikan päällä todennut "askartelukursseiksi", vaikkei ko. kammosana kurssin nimessä ole esiintynytkään. Ja ajatellut "
ei tämä nyt niin kamalaa olekaan...".
No juu, taannoisella Hangon reissulla poikiesin kirjastoon (viime vuosisadan alun karttoja etsimään, jos muistatte). Aiemman tympeyteni unohtaen nappasin poistomyynnistä narulla sidotun nipun 1990-luvun puolivälin
Askartelu ja käsityö -lehtiä 2 eurolla. Tiedä mitä mahtavia ideoita niistä saisin...
Kotona sitten avasin paketin innosta täristen. Pikkuhiljaa hytinä muuttui vastenmielisyyden vapinaksi, inhon väristyksiksi, kauhun puistatuksiksi.
Arrrrrrggh, juurikin niitä vessapaperitötterö-, munakenno- ja piipunrassikarmeuksia, jotka lapsuuden- ja nuoruudenmuistoistani olin jo onnistuneesti karsinut!! Liekö estetiikantajuni ja/tai visuaalinen tajunnanvirrantasoni aiheuttanut jo varhaisnuoruudessa mätiviä paiseita sielunmaisemaani moisista hirvityksistä??? Lehtiä selatessani koin traumaattisia takaumia kansakouluaikoihin ja seurakunnan kerhotuokioihin.
HYYTÄVÄÄ!!
Lehti on aikoinaan ollut hyvin hintava (45 markkaa), mutta epäilemättä se on tilattu jokaisen koulun opettajainhuoneeseen ja kuntien & seurakuntien lapsityönohjaajille - tuskin kukaan mukula on voinut aikanaan välttää näitä kauheuksia!?
Järkyttävintä oli todeta, että minä tuhertelin jäätelötikkujen ja viilipurkkien kanssa jo 70-luvulla ja sama meno jatkuu vielä 20 vuotta myöhemminkin!! Ymmärrän toki, että kierrätys kuuluu osana askartelun ideaan, mutta ei talouspaperitörtsyjen ja kiehkuroille viriteltyjen paperisuikaleiden avulla lapsiparkojen estetiikan tajua ja taiteellista silmää avarreta!!
Jos minulla olisi lapsia, olisin kammottava kalkkaroäiti, enkä suostuisi laittamaan lapsikultani kermapurkkihirvityksiä tai kaljapullonkorkkikauheuksia esille. Enkä tuntisi edes huonoa omaatuntoa!
VIRIKKEELLISTÄ VIIKONLOPPUA!
PS. Urbaanisanakirjan määritelmä
askartelu-paskartelusta:
Televisiosarja Julmahuvissa esiintyneen, lastenohjelmia
parodioivan Touko-Pouko-hahmon suorittama, opettavainen
kädentaito-puuhastelu. Askartelu-paskartelun tuloksena syntyy syvällisiä artefakteja, esim.
mustasta muovailuvahasta muotoiltu, lapsuuden traumoja kuvastavilla
nauloilla lävistetty ihmisen sielu.
(Kuvat: Luojan kiitos, eivät omia tekeleitäni, vaan kuvattu Askartelu ja käsityö -lehdistä)
Muistan minäkin nuo entisajan askartelut, joita kouluissa ja lasten kerhoissa tehtiin. Todella kammotuksia. Hyvänä äitinä olen muutaman lapseni tekeleen säilönyt :-) Joutaisivat jo roskiin, kun lapsikin muutti pois kotoa.
VastaaPoistaItse olen omana opiskeluaikanani tehnyt opiskeluryhmäni kanssa monistenipun "101 vessapaperirulla-askartelua". Ei ole tullut säästettyä jälkipolville, vessapaperirullatkin huononivat jossain vaiheessa niin, ettei niistä saanut enää jouluhyasinttejä silkkipaperirypistysten kanssa. Ei ole todellakaan ikävä noita aikoja! (PS: Nykyisistä Flush&Go-rullista saa valkoista paperimassaa esim. itsetehtyjen korttien pohjiksi, kauniimpaa kuin sanomalehdestä tehty massa)
VastaaPoista:D
VastaaPoistaInnolla odotan jo sitä aikaa kun Vansku tuo tarhasta isänpäivälahjaksi makaroneilla koristellut vessapaperirullakiikarit! :D
VastaaPoistaAaarrgh! T. nimimerkki itsekin kauhulla noita vilkuillut
VastaaPoistaTäytyy sanoa, että olen harvinaisen samoilla linjoilla. Muistan aina kun esikoinen 80-luvun lopussa toi seurakunnan päiväkerhosta vessapaperirullasta askarrellun massapallopääpapin lipereineen. Siinä meinas kyllä pokkaa pettää... :)
VastaaPoistaKiitos Onnenpähkinäinen, Tiinatei, Pepi, Sinja, Jokke ja Auli! :o)
VastaaPoistaHeh-he-hee, makaronikiikarit ja liperipappi irroittivat hyvät naurut! Makaronia ei muuten käytetty omassa lapsuudessani - johtuikohan "ruualla ei leikitä" -ajatuksesta vai oliko tuohon maailman aikaan turhan tyyristä??
Olen ihan varma, että ennenvanhaan ei askarreltu koulussa mitään. Päiväkotia en käynyt, vaikka kai se oli jo keksitty siihenkin aikaan. Itse yritin värkätä barbille vaatteita surkealla menestyksellä ja siitäkö lie sitten jäänyt kammo koko alaan;)
VastaaPoistaMeillä ei askarrella, eikä tuunata.
Kiitos Katriina! Oletko säästynyt koko kauheudelta?? :o)
VastaaPoistaKoulussa tehtiin erityisesti erilaisia papreisia askateluja, ehkä jotain myös jugurttipurkeista (kouluajoista juontaa myös inhoni mansikkajugurttia kohtaan...), vessapaperitötteröt ja muut hirvitykset olivat enemmän kerhokamaa.
Minäkin olen lapsena traumatisoitunut kaikista kamalista askarteluhetkistä, joita kerhossa ja koulussa oli. Pidin jo silloin niitä tuotoksia hirvittävinä, omiakin, ja en edelleenkään ole askartelun ystävä. Hienompi paperitaide kuten taitavasti tehdyt origamit ovat sitten asia erikseen, niistä minä pidän, mutta kananmunakennoista ja vessapaperihylsyistä taiteillut kammotukset kuuluvat takan sytykkeiksi. Yleensä vielä käytettiin jotain surkeaa liimaa, jonka kuivuttua osaset vain rapsahtelivat irti. Onneksi minulla oli "hirviöäiti", joka surutta hävitti suurimman osan tekeleistä ja säilytti vain pakollisen minimin; ne kaikkein surkuhupaisimmat ja säälittävimmät pääsiäistiput sekä tontut joita ei tarvinnut katsella kuin kerran vuodessa ;)
VastaaPoistaKiitos Wee Piglet! :o)
VastaaPoistaNyt kun sanot, muistan tuon saman liiman - jätti jälkeensä ällön kiiltävän läimiskän.
Voi meitä lapsiparkoja! :o)