Katastrofi

Sorry,
vieläkin Mäntyharjun tilkut postaamatta! Mutta en vaan millään saa kelvollisia kuvia puhelimellani. Löysin muuten kamerani - luulin (jo monta kesää sitten) harakan vieneen sen pihalta.

Ei ollut. Löysin sen sivuvintistä. Verhokangaslaatikosta. Todistettavasti olen jotain suunnitellut - mutten tehnyt mitään, moneen kesään. Nyt kamera on työpaikalla. En vaan koskaan muista napata sitä mukaani töistä lähtiessä.

Verhoista viis, sen sijaan opinnäytetyöni on edistynyt. Mutta ei ole vielä ihan valmis. Mutta niin valmis, että sain jo esitellä hengentuotoksiani toimeksiantajaorganisaation hallituksen strategiapäivillä. Oli kyllä hilkulla, että jäi esittelemättä...

Oli siis sovittu päivämäärä, kellonlyömä ja paikka, jonne ilmaannun presentaationi kera. SUURENA PÄIVÄNÄ heräsin anivarhain, kävin suihkussa, pukeuduin asianmukaisesti ja lähdin viemään Koiraa aamulenkille. Palattuani laittaisin vielä hiukset ja vähän meikkaankin - tai niin ainakin suunnittelin.

Pupunen oli lenkillä ollessani lähtenyt koulutielle ja tietty lukinnut ulko-oven. Palattuani totean, että sekä puhelin että avaimet ovat lukitun oven väärällä puolella. Eikä vara-avainta jemmassa, koska lukot oli uuri muutamaa päivää aiemmin (Pupusen hukattua avaimensa) sarjoitettu uudestaan ja ylimääräiset avaimet tehdastoimitetaan vasta jälkeenpäin.

Seisoin koiran kanssa aamutossuissani tukka suihkumärkänä ja naama laikullisena oven takana ja ulvoin raivosta! Mies oli töissä 40 km päässä, Pupunen menossa fillarilla kohti liikuntatuntien suunnistuslähtöpistettä. Läppäri ja siten myös strategiapäivän esitysmatsku sisällä, samoin printatut dokumentit (9 kpl), autonavaimet ja se puhelin, jolla voisi edes ilmoittaa myöhästyvänsä… 

Katastrofi, sanalla sanoen.

No, ei auttanut kuin panna toimeksi! Leimauduin ehkä kylähulluksi juoksemalla pitkin kylänraittia takki auki, vaatteet kurassa (lensin rähmälleni, kun oikaisin pöheikön läpi), Hush puppies -tohvelit täynnä kuivaa heinää (samasta syystä kuin edellinen), koira flexissä perässä roikkuen ja karjuessani lapsipolon nimeä niin paljon kuin kitusista irti lähti. Pysäytin pyöräilijän ja lähes PAKOTIN ajamaan suunnistusrastien kokoontumispaikkalle ja vaatimaan, että Pupunen lähtee välittömästi kotiin. Ei auttanut, että rouvalla oli kiire töihin ja olivat työporukalla lähdössä jonnekin bussilla… Olin kontillani kadulla, läähätin ja sanoin, että koko elämä riippuu nyt siitä, että saan mukulalta avaimet. Ilmeisesti tämä tehosi, koska kun olin juossut taas jonkin matkaa, pyöräilijä palasi ja sanoi, ettei löytänyt Pupusta, mutta oli pyytänyt luokkakavereita välittämään tiedon. Toivottavasti muistin edes kiittää, kun jatkoin matkaa juosten ja karjuen…

Kun olin päässyt suurinpiirtein matkan puoliväliin (lakkaamatta karjuen), Pupunen tulee pyörällä vastaan ja ihmettelee, mitä nyt. Enpä isommin selittänyt, tempaisin fillarin alta ja avaimet kaulasta ja lähdin vähän liian pienellä runkopyörällä runksuttamaan täyttä vauhtia kotia kohti, koira rinnalla pinkoen. Onneksi ne tohveleissa lepattavat puolimetriset heinät eivät menneet ketjuihin tai pinnojen väliin (huomasin ne vasta kotipihassa).

Eipä ole kyllä sellaista aamulenkkiä koira koskaan kanssani tehnyt!

Sisälle päästyäni oksensin, kuten kaikki pitkänmatkan huippu-urheilijat maaliviivan ylitettyään. Tukkaa vähän föönäsin, pesin hampaat ja vaihdoin puhtaan tunikan. Nilkkojen kurarannut pyyhkäisin tiskirätillä, umpikuraiset sukat vaihdoin. Kengät jalkaan, autolle pyyhältäessäni laitoin juoksuvauhdissa pomolle viestiä, että myöhästyn. Talla pohjassa 60 km matka, en ehtinyt seurata räpsyivätkö peltipoliisit. Perille päästyäni huomasin, että trikootkin olivat ihan kurassa. Enpä ehtinyt meikata enkä laittaa kynsilakkaa, kuten olin suunnitellut, tai käyttää suoristusrautaa. Kosteusvoidekin oli jäänyt, kun naamaa niin kiristeli. Ja varvasta särki, ehkä se oli murtunut.

En siis ollut ihan edustavimmillani hallituksen edessä. Myöhästyin melkein puoli tuntia, olin edelleen hengästynyt ja muutenkin hyvin luonnontilainen kuraroiskeineen kaikkineen.

Esitys meni hyvin. Paitsi että juoksulenkki oli kiihdyttänyt aineenvaihduntaa siinä määrin, että oli pakko käydä pissalla kesken kaiken. Mutta muuten meni siis hyvin, sain innostunutta palautetta.

Kotiin palatessa varvasta särki edelleen. Ja rintakehää, keuhkoni ja sydämeni eivät ole tottuneet ponnistelemaan, kun ainoa liikunnallinen virike on viikoittainen Muumi-jumppa. Illalla totesin, että vasemman takajalan ukkovarvas on aivan musta. Mieheltä en saanut myötätuntoa, nauroi pirulainen.

Leena, jos satut lukemaan tämän, tahdon esittää mitä suurimmat KIITOKSENI! Ilman uhrautuvaa apuasi Pupunen olisi ehtinyt kadota metsään kompassineula villinä pyörien ja esitykseni olisi jäänyt pitämättä. Toivottavasti ehdit työporukan mukaan bussiin! KIITOS!