Ruuhkavuosissa?

En ole koskaan oikein käsittänyt ruuhkavuosi-termiä. Elämä on elämistä varten, ei kai siitä nyt mitään aikakausi- tai elämänvaiheongelmaa pidä kehitellä?

Pikkuhiljaa on mieleen hiipinyt epäilys, olisiko tämä nyt kuitenkin sitten sitä...? Pää ei oikein enää pysy perässä. Teen ja touhotan, mutten enää tiedä, muista, käsitä, ymmärrä - varsinkaan muista - mitä teen ja miksi ja koska ja kuinka ja missä ja miten. Joskus ehkä jotain teinkin, tai ainakin suunnittelin tekeväni. Tai sitten unohdin sen suunnittelunkin.

Töissä on kivaa ja innostavaa ja vastuullista ja kiirettä. Varsinkin kiirettä. Tavoitteet on aika kovat. Toimillani pitäisi säästää 330.000 € veroeuroja tämän vuoden aikana edellisvuoden toteumasta (37% säästötavoite). Tavoitteista johtuen työni sisältö ei ole nyt sitä, mihin minut palkattiin. Olenko pahoillani? Kyllä ja en, numeeriset tavoitteet motivoivat, vaikka "oikea työni" olisi myös kiehtovaa.

Appiukko tuuraa keskiviikkoaamuisin, kaikkina muina aamuina vien Pupusen autolla kouluun. Haen iltapäivällä ip-kerhosta, noutamassa pitää olla ennen klo 16. Työaikani päättyy klo 16:15. Miehen työaika päättyy aina klo 17. Käyn viikonlopuisin töissä tekemässä puuttuvat tunnit takaisin, ja vähän enemmänkin. Mielelläni, silloin on työrauhaa!

Pupunen harrastaa, ensisijaisesti musiikkia, minuuttiaikataululla. Myös fudista. Tanssin älysimme lopettaa. Fudista olisi kahdesti viikossa, mutta suosiolla olemme jättäneet keskiviikon harkat väliin, viikonloppupotkiminen riittää. Riittää meille, ei ehkä seuralle. No, turnauksiin en kyllä ehtisikään, vanhemmat kun huolehtivat itse kuljetukset. Viikollakin, eikä ihan naapuripitäjiin kuitenkaan. Tapahtumiin pitäisi leipoa, osallistua talkoisiin. Hirvipiirakkaa teen, mutta se riittäköön. Täydet kausimaksut ja puolikas harjoitusaika, eiköhän se korvaa talkoilua riittämiin? Silti on vähän huono omatunto.

Kevät on kiireistä aikaa, esityksiä ja harjoituksia. Koulukuoron Pupunen hoitaa itsenäisesti ip-tätien muistuttaessa asiassa, minun kontolleni jäävät musiikin teoria, pianotunnit, lyömäsoitinpaja, Musiikkiopiston kuoro, siis kuljetukset. Torstaisin syömme aina Papachin pizzaa, family vegetarian. Muuten ei syötäisi ollenkaan. Tällä viikolla unohdin Pupusen kenraaliharjoitukset. Huomenna on konsertti...
 
Koitan itsekin harrastaa. Syksyllä ilmoittauduin neljälle Opiston lyhytkurssille. Puutarhakurssia lukuunottamatta - josta tuli muistutus tekstarina edellisiltana - olen muistanut muut vasta kurssityytyväisyyskyselyn tultua. Laskut olen hoidellut vähin äänin, muistamattomuuttani erityisemmin mainostamatta. Mieluummin olisin lattanut nekin rahat lomareissutilille...

Kotona yläkerran vessaremppa on valmis, melkein. Alkuvuodesta tehtiin viemärisaneeraus, olikin vähän ennakoitua isompi ja monimutkaisempi projekti. Saneerauksen piti kestää 3 päivää, suihkuun ja vessaan ei päässyt puoleentoista viikkoon. Paikalle piti kutsua myös imuauto. Bonuksena imuauto kolaroi Appiukon auton kanssa - kummassakaan ei tosin ollut kuskia. Jo tehty vessaremppakin meni osin uusiksi. (Ja siinä sitä vasta aikaa menikin, neliömetrin kokoista koppia rempattiin VUOSI! Raportoin siitä joskus myöhemmin.)

Nyt on työn alla alakerran wc. Olen jo henkisesti varautunut venyvään ja paukkuvaan aikatauluun. Maalaria ei nimittäin ole näkynyt nyt muutamaan viikkoon. Laattalaatikot, maalipurkit ja teollisuusimuri odottavat eteisessä tientukkoina.

Mies suunnittelee olohuoneen uudistusta kesäksi. En kommentoi.

Emme yleensä sairastele, Miehen kohdalla voisi jopa sanoa, että ei koskaan sairastele. Ei päde enää. Keväänkorvan olimme oikeassa tautikierteessä, yksi toisensa jälkeen influenssassa, ensin Pupunen, sitten minä ja viimein Mies. Heti perään iski mahataudin käänteisessä järjestyksessä. Terveempinä hetkinä kuljettelin Äitiä 60 km päähän, Isä makasi kolmisen viikkoa sairaalapedissä, osan aikaa tosin eristyksessä osastolla riehuvan Noron vuoksi.

Huoli vanhemmista, satanen on lähempänä kuin menneet viisikymppiset. Koitan saada ymmärtämään, että asunnonvaihtoa pitäisi suunnitella nyt, kun siihen vielä itse pystyy ja kykenee. Sitten kun on pakko, ei enää omaa mielipidettä kysellä - muut tekevät päätökset heidän puolestaan. Omaishoitajan statusta ehdotin äidille haettavaksi jo muutama vuosi sitten. Nyt ollaan siinäkin asiassa pakkoraossa, mutta kaupunki etenee asiassa hitaan sorttisesti, sovittua tapaamista on jo kahdesti siirretty. Peruutukset pistävät oman pariksi kuukaudeksi eteenpäin bookatun kalenterini aina uuteen järjestykseen, että ehtisin mukaan tapaamiseen. Äiti on väsynyt.

Eikä tässä enää itsekään niin nuoria olla, kerran jo tilasin aamuvarhaisella ambulanssin tarkistamaan tilanteen. Rintaa puristi ja kuvotti. Ei akuuttia sydäriä. Työterveydestä sain nitrosuihkereseptin saatesanoin: "Jos auttaa, on sydänperäistä. Jos ei auta, niin sitten varmaan jotain muuta." No, kävin sittemmin kardiologilla, olen kuulemma elämäni kunnossa.

Siltikin olen väsynyt. Paljon. Lihonut. Paljon. Ärtynyt. Paljon. Muisti pätkii. Taukoamatta. Aamut käynnistyvät c-vitamiiniporetableteilla ja sakealla sumpilla. Magnesiumia ja kalanmaksaöljykapseleita. Illalla pitkävaikutteista melatoniinia, sillä nukkuu kaksi tuntia pidempään kuin ilman, ainakin klo 04-05 asti. Tämän viikon olin koulutuksessa. Matkakassissa oli kaikkea kivaa ajanvietettä vapaahetkiin, mutta illat makasin hotellivuoteessa ketarat ojossa kuin näivettynyt sammakko. 

Haluaisin opiskella, työn ohessa. Onneksi järki sanoo, että nyt ei ole sen aika. Vielä. En silti malta olla tutkimatta eri mahdollisuuksia, opinahjoja, opintopolkuja. Josko syksyllä...?

Toivon, että lisääntyvä aurinko saa piristymään. Pari edellistä kesää on työpaikanvaihdoksista johtuen mennyt aika vähäisillä lomilla ja ne lyhyet lomat ovat olleet täyteen ohjelmoituja. Tuleva suvi löysin rantein?

Pihan perälle nousseet sinivuokkoset piristävät! Viimeinkin talvi on väistymässä!! Saisinko loputonta auringonpaistetta lomaan asti, kiitos!